Musta maananatai -sarja, 23.11.2003
Tapani Luotola arvuutteli viikolla, mistä historial-
lisesta tapahtumasta mahtaisi olla joulukuun 17. päivä
kulunut sata vuotta - ja löytyisikö siitä uutista sen
ajan lehhdistä. Ei löytynyt 18. päivän, eikä parista
sitä seuraavastakaan. Epäilemättä uutinen Wrightin
veljesten maailman ensimmäisestä moottorilennosta oli
Amerikoista sähkötetty.
Olisiko toimitussihteerivuorossa ollut kuumailmapalloha-
kuinen tykistön mies? Tai sitten uutisvalintaa oli ohjannut
kyllästymisilmiö: aeronauttien räpsäyksistä riitti tarjontaa,
kuten tänään valkoselkätikka- tai mattinykäsjutuista.
Sitä paitsi ilmailulla oli jo 1903 takanaan yli satavuotinen
historia. Lähtökohdista riippuen jopa tuhatvuotinen.
Papin taivaalle: PohjoiscaroIinalaisen papin Milton Wrightin
poikien Willburin (s. 1867) ja Orvillen (1871) työn tulokset ovat
niin tuttuja kaikille, etten käy niitä kertaamaan.
Yhteen asiaan täytyy kuitenkin palata. Koska veljeksillä
itselläänkin oli hyvin selkeä kuva lentonsa historiallisesta merki-
tyksestä, on ymmärrettävää, että joissakin lausunnoissaan he yli-
arvioivat onnistumisensa merkitystä. Vai pitäisikö sittenkin
sanoa aliarvioivat?
Päättäkää itse.
He totesivat nimittäin, että lennosta alkanut kehitysvaihe tekisi
tulevaisuudessa sodankäynnin mahdottomaksi. Samaan tapaan halusivat
ajatella myös Oppenheimerin "veljekset" vuosikymmeniä myöhemmin
värkkäillessään autiomaassa Pommia.
Aikoinaan Fatt Boy (A-pommi) sitten lastattiin Enola Gayhyn (B-29-kone)
ja lennätettiin Japaniin.
Sodat ehkäisevä teknologia oli mennyt todella mahdottomaksi.
Sakkaamatta finaaliin: Siirsin äskettäin työpöydän romppeet
uuteen paikkaan. Pöytälaatikosta oli vuosien varrella päivittynyt
paljon roskiin, mutta eräs kuva oli sinnikkäästi pysynyt kyydissä.
Se esittää Morgesin ruohokentältä lentoon valmistautuvaa
kaksitasoista Bücker Bü 131 koulukonetta. Suurensin sen uuden työpisteeni
seinälle. En niinkään ilmailun merkkivuoden kunniaksi, vaan siksi, että se
lensi pahemmin sakkaamatta jälleen paikasta toiseen.
Olkoon siinä - toistaiseksi.
Ennen kaikkea kehystin sen kuitenkin siksi, että siviilissä polkumme
kohtasivat syyskesällä uudelleen nostalgiaa hipovalla tavalla.
Syöksykierre I: Katselimme Lausannen elokuisessa festivaalihumussa
valokuvaaja Kari Rouhiaisen kanssa, miten akrobaatti
kiersi kymmenen metrin korkeudessa silkkiliinaa oikean jalkansa
ympärille ja pudottautui sitten pää edellä liinaa pitkin maahan.
Liina kiristyi ja matka katkesi hieman ennen kuin kallo jysäh-
ti tantereeseen. Yleisö antoi huimapäälle ansaitut aplodit.
Akrobaatti nilkutti luoksemme ja pyysi tupakan.
-Yleensä en polta, mutta nyt olen hermostunut, mies selitti.
Hän näytti oikeaa jalkaansa, johon liina oli polttanut pahat
vammat.
Kaksi esitystä päivässä ja vielä yksi festaripäivä edessä. Pyöritte-
limme kuvaajan kanssa päitämme: hermostuneisuus ei ole akrobaatinn hommassa
varmastikaan hyväksi. Annoimme hänelle vielä toisen tupakan korvan taakse.
Metallinpaljastimesta selvinnyt:Tungoksessa joku koputti sel-
kääni. Käännyttyäni näin nelikymppisen laihan kaverin, jonka tukka
oli jo vetäytynyt lopullisen hiusrajan taakse.
- Bonsoir Simon, vieläkö tun-
net ?
- Iltaa...? No mutta ei voi olla
totta, Pierre-Alain! Mitä kuu-
luu? Vielä puikoissa?
— Qui, nyt Swissillä.
Mies oli ulkoisesti muuttunut, mutta muuten entisensä: tasainen ja rauhallinen,
viilipyttypilotin prototyyppi. Sen tiesin kokemuksesta.
Mieleeni on jäänyt hänen kuivaska ilnoituksensa yllättävässä tilanteessa:
"Simon, meillä ei ole ohjausta."
Tällä hetkellä hän ajaa Kaukoidän sekä Amerikan reittejä Swissin perämiehenä.
En viitsinyt udella työasioista sen enempää, sillä Swissairin konkurssi
Crossair- ja Swiss-käänteineen oli vielä aivan liian lähellä. Se on
sikäläisille herkkä paikka. Sveitsiläisten pilottien mielialoja kuvasi
parhaiten Burkin pilakuva 24-Heures-lehdessä.
Siinä Swissairilta Crossairille siirtyneet pilotit kulkivat metallinpaljastimen
läpi. Se erotteli lentäjiltä viimeisetkin kolikot.
Tuhkasta nousi sitten Swiss.
Pilatusporukka kirkossa: Parisenkymmentä vuotta sitten istuin Rappersvillen
kirkon keskilaivassa Sveitsin ilmasotakoulun päätösseremoniassa. Se ei poi-
kennut eikä poikenne vieläkään jäykkyydessään muun maailman vastaavista
seremonioista. Puheet, käskyt, sitten univormupukuiset aakkosjärjestykses-
sä alttarille. Todistus oikeaan käteen, siirto vasempaan käteen, tikari
kahva edellä oikeaan käteen, siirto vasempaan käteen, asento, käsi lippaan
ja takaisin paikalleen.
En enää muista montako pilottia siltä kurssilta tuli, mutta hiki
valui ja tuskallisen kauan homma kesti. Nelikielisessä maassa riittää
jokaisella kiraimella alkavia sukunimiä A:sta Ö:hön.
Siviilihommilla puolensa: Seremonian jälkeen kiivettiin perheiden
pariin kirkonmäelle syömään ulos katettua juhla-ateriaa.
Kahden Miragen ylilento läikytti tyylikkäästi shampanjaa kal-
vosimille.
Sen ikäluokan olisi ollut ehkä mutkattomampaa jatkaa Sveitsin
ilmavoimissa ja päätyä vaikkapa juuri tänä maanantaina
Colonellina reserviin tai eläkkeelle.
Tilanne oli sama kuin Suomessakin. Leipä oli kansallisella
lentoyhtiöllä leveämpi ja tulisijan paikka kotivuorilla pysyvämpi.
Jungmannin lyhyt oppimäärä:
Monen maan ilmavoimien ensimmäiset koulutuskoneet olivat
väljästi ottaen "niinä aikoina" Saab Safireja, Pilatuksia tai vastaavia.
Mutta sitä ennen ja osin rinnankin olivat kaksitasoiset, kuten juuri
esimerkiksi Bücker Jungmann. Sen prototyyppi rullasi Platalle
berliiniläistehtaasta 27.4.1933. En aio vaivata teitä teknisillä tie-
doilla, mutta niin hyvä koneesta tuli, että 1936 Pariisin ilmailunäyttelyn
jälkeen sen lisenssivalmistus aloitettiin, paitsi useissa Euroopan maissa,
myös Japanissa ja Etelä-Amerikan maissa.
Yksi roikkuu Klotenissa: Kaikkiaan sitä lienee valmistettu yli 3 500
kappaletta. Se on lajissaan kiistatta yksi legendoista.
Bückereitä on yhä lentokerhoilla, kimppaomistuksessa ja
temppukoneina. Sirkusmiesten renessanssi tulee sitten ai-
kanaan, mutta varmasti. Jos satutte lentämään joskus maailmalle
Zürichin kautta, vilkaiskaa liukuportaiden yläpuolella roikkuvaa
konetta, se on juuri Bücker Jungmann. Tosin juuri tällä hetkellä se
saattaa olla missä tahansa, koska koko lentoasema on remontin takia
tutullekin outo.
Kenkää ja keppiä: Omakohtaiset tyypit otin Jungmannista juuri
Morgesin ruohokentällä Pierre-Alainin kyydissä hänen ilmaso-
takoulunsa loppuaikoina. Keikat olivat mahtavia, eikä
niitä pysty rahalla ostamaan. Samanlaisessa saippuakoteloistuimessa
kuin Saab Safirissa laskuvarjon päällä istuen katselimme
Juravuoristoa ja Alppeja milloin pää alaspäin, milloin pystysuoraan.
Vaikka koneen H-tunnuksen jatko on jo unohtunut, sen nokkaan maalattu
Le Baron Jaune, Keltainen Paroni, ei hevin häivy mielestä.
Löysä vyö: Koneen rakenne vaikutti jämäkältä, bokseri väkevältä ja se
tuntui taipuvan liikkeisiin; silmukoihin, tynnyreihin, immelmanneihin ja
syöksykierteisiin — päättäväisen aggressiivisesti, mutta nöyrästi.
Ainoastaan istuinvöitä en onnistunut kokoni takia kiristämään tarpeeksi,
joten pää alaspäin lennettäessä joutui roikkumaan niiden varassa.
Löysä vyö johtaa kokemattomalla tähtärillä vaistomaisesti sauvassa roikkumiseen.
Se vaikuttaa pilotin työhön melko tuhoisasti.
Nokka kohti kotia: Ei siis ollut mikään ihme, että viimeisenä iltana Sveitsissä
vaahtosin tshekkiläisen oluen äärellä kuvatiimillemme lentämisen iloista,
kunnes he saivat tarpeekseen ja painuivat pehkuihin.
Sama meno jatkui vielä unissani. Kieputus oli niin rajua, että
pää oli aamulla kipeä. Palailimme kukonlaulun aikaan hiljaista moottoritietä
Zürichin kentälle. Aurinko ei vielä valaissut eikä lämmittänyt
keskiylänköä, mutta taivas hohti lännessä Alppien ja idässä Juran takana.
Edessä oli tylsä Airbus-lento Suomeen. Rouhiainen torkkui takapenkillä,
valokuvaaja Petteri Kivimäki ajoi, ja itse odottelin
ensimmäisiä auringonsäteitä lähimpien vuorten takaa.
Syöksykierre II: Hieman ennen Klotenin liittymää ensimmäinen
tuikkasi silmääni voimakkaasti, mutta pohjoisesta. Sen täytyi 01-
la heijastuma. Sitten toisen kerran. Erotin auringossa suoraan nokka alas-
päin kieppuvan keltaisen kaksitason.
Se putosi hallittua syöksykierrettä hieman nykäyksittäin. Ai-
na kun nouseva aurinko osui sen istuinaukkojen edessä ole-
vaan plexiin tuikkasi valonsäde silmääni.
Kone kieppui kohti maata: 1, 2, 3 ja 4. Tästä kulmasta katsottuna mielestäni
aivan liian alas. Takaohjaamossa kaulaliina lepattaen istuva yksinäinen hah-
mo antoi kunnolla kenkää ja keppiä.
— Katsokaa hei! Se vetää syöksykierrettä, kyllä tulee alas. Ei voi
olla totta, sehän on... ? Henkilöauto on hetken täynnä käsiä, Rouhiainen havahtui
takapenkiltä, mutta Kivimäki yritti pitää katseen tiessä.
Jäljittelemätön käsiala: Kone näytti oikeavan viime hetkellä.
Pilotti veti moottorin ulvahtaen kierroksille ja nokan rajuun nousuun
kunnes kone hävisi hetkessä pienenä pisteenä siniselle
taivaalle.
Se oli kuin olikin Keltainen Paroni!
Joku teki nimikirjoitustaan.
Käsialassa oli jotain tuttua.
SIMO-PEKKA-PENTTINEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti