Kurja juttu. (2002)

Musta maanantai -sarja 5.11.2002

La maison vacquerissä voi tutustua Victor Hugon jäämistöön; Kirjoituksiin, kirjeenvaihtoon, 

maalauksiin, veistoksiin ja arkielämän moniin asioihin. Hugo oli monilahjainen mies

Hugon tyttären hukkuminen Seineen 1843 vaikutti Hugon tuotantoon voimakkaasti. Mutta myös maalauksiin ilmestyi öiriä näkyjä ja sumuja. Linna on maalattu Jerseyn saarella.

KURJA JUTTU. Tämä on aika kurja juttu ja sellaisena varmasti jatkuu-
kin, kunhan vain löydän ensimmäisen jykevän aasinsillan astinlaudaksi.

Parhaiten sellaiseksi sopii toinen Seinen suiston suurista silloista,
Pont de Tancarville, joen ja Pohjanmeren yhtymäkohdassa Norman-
diassa Le Havresta itään.
Pariisista päin ajettaessa on sillan jälkeen käännyttävä heti oikealle,
jokea mutkitellen seurailevalle pikkutielle (D. 987). Kun trippi näyttää
37 kilometriä hieman ennen Caudebec-en-Caux'ta, ollaan perillä pie-
nessä Villequier'ssa.
Joen rannassa on vanha kolmekerroksinen porvaristalo, jonka ai-
koinaan rakensi purjelaivakauden Amerikan-linjan kapteeni Aimab-
1e Vacquerie. La Maison Vacquerie on Les Misérables'en, Kurjien,
syntymäkoti. Siellä voi tutustua ranskalaisen runoilijan ja kirjailijan
Victor Hugon jäämistöön; kirjoituksiin, kirjeenvaihtoon, maalauk-
siin, veistoksiin ja arkielämän asioihin. Hugo oli monilahjainen mies.

HUKKUMINEN. Helsingissä esitettiin reilu viikko sitten Alain Boub-
lilin ja Claude-Michel Schönbergin maailmankuulun Les
Misérables -musikaalin konserttiversio, sen kansainvälinen konsepti:
Musikaali näki päivänvalon Pariisissa muistaakseni 1980, noin vii-
den vuoden kuluttua se pyöri Lontoossa ja pari vuotta sen jälkeen jo
Broadwaylla.

Esityksen tuottaja Cameron Mackintosh mainitsi Helsingissä, et-
tä kiertueella muistetaan myös Victor Hugon syntymän (1802) 200:tta
juhlavuotta. Esitys on dramatisoitu äärimmäiseksi teatterikokemuk-
seksi yhdistelemällä elävää taidetta, kuvaa, valoja ja musiikkia.
Mutta palataan vielä hetkeksi rauhalliselle Seinen rannalle. Vaikka
Hugo syntyi Besanconissa Juralla ja kuoli Pariisissa 1885, liittyi Nor-
mandian talo keskeisesti Hugon perheen elämään. Siellä hänen tuo-
tannossaan tapahtui vuonna 1843 muutos: silloin hänen tyttärensä
Leopoldine hukkui miehensä Charles Vacquerien kanssa Seineen.

LEOPOLDINE JA COSETTE. Leopoldine oli Victor Hugon silmäterä ja
heidän välinsä olivat läheiset. Siksi kurjien Jean Valjeanin ja Cosetten
kohtaloita katsoo Seinen rannalta vähemmän räiskyvästä perspektiivistä.
Le Maison Vacqueriessa Hugo loi omasta mielestään parhaan runoko-
koelmansa, Les Constemplations'in (1856).
Les Misérables ilmestyi kuusi vuotta myöhemmin.
Kun tein kapeaa gallupia Les Misérables'en alkuperästä television
tai musikaalin kautta teokseen tutustuneiden joukossa, olivat tu-
lokset Hugon kannalta masentavia. Hyvin harva on lukenut Kurjat, saa-
ti sitten Hugon muuta tuotantoa. Osa ei tuntenut Hugoa lainkaan.

Eipä silti, tuskin moni suomalainen muisti tänä vuonna edes Hugon
ikätoverin Elias Lönnrotin 200-vuotismerkkipäivää.

VÄÄRIN TUOMITTU. Entä mitä ajattelivat Hugon suomalaiset ai-
kalaiset Kurjista? Ensimmäisiin oikeustieteilijöihin kuulunut Rabbe
Axel Wrede tarkasteli Jean Valjeanin tarinaa väittäen, että Hugo oli
väärässä yrittäessään esittää yhteiskuntaa syylliseksi yksilöiden teke-
miin rikoksiin ja yleensä kurjuuteen.

Wrede toteaa, ettei sivistynyt Ranska missään tapauksessa voinut tuo-
mita Valjeania viideksi vuodeksi kaleeriorjaksi, kun hän varasti yhden lei-
päpalan. Senkin vain pelastaakseen lähimmäisensä nälkäkuolemalta.
Wrede sanoo näin hatarasti rakennetun teoksen pohjan pettävän ja
koko komeuden sortuvan raunioiksi. Oikeusoppinut, vaikka olisikin Tu-
run akatemian jäsen; ei välttämättä vieläkään ole paras mahdollinen
kirjallisuuskriitikko.

ROSKAN SALALIITTO. Wrede puhui kuin se takavuosien satunnai-
nen lehtimies, joka epäili Väinö Linnan Täällä Pohjantåhden alla -tri-
logian henkilöitä keksityiksi ja piti siksi teosta epäluotettavana aikansa
historian kuvaajana. Tämän kaverin lööppitärppi Valjeanin tapaukses-
ta saattaisi olla: "Victor Hugon kirjan rikosvyyhti paljastui sepitteeksi."
Eikä ihme. Nykyisin aivan liian moni kirjana myytävä tekele on vain lööp-
pilehdistön jatkumo, silkkaa roskaa vailla minkäänlaisia kirjallisia arvoja.
Eri alojen oppineet ja asiantuntijat sitten arvostelevat mikä on totta ja mi-
kä ei. Siitä käydään väittely: se on sisältö kirja-lehti-tv -symbioosissa.
Sen sijaan kirjallisuuden klassikkojen uusintapainoksia saa kaupois-
ta turhaan etsiä. Onneksi on antikvariaatteja.

FINLANDIA-PALKINTO. Koska taidepalkinnoilla spekulointi ei Suo-
messa vielä kuulu journalistisen itsesensuurin piiriin, kuten vaikkapa
seuraavan pääministerin veikkaaminen, voi arvailijoiden joukkoon va-
paasti liittyä.
Luulen, että toimittajakollegani Teppo Kulmala osui aika lähelle
oikeaa (Keskisuomalainen 15.11 haarukoidessaan Finlandia-palkin-
non voittajaa. Hän arveli Harri Tapperin ja Pirjo Hassisen olevan
listan kärjessä. Mutta jos unohdetaan maakuntahenkisyys ja katsotaan
ehdokasteoksia kokonaisuutena, kaventaisin Kulmalan listaa vielä yh-
dellä kirjailijalla.

Tämän vuoden Finlandia-palkinnon valitsee professori Lasse Pöys-
ti. Pitkään Pariisissa asunut, suomalaisen teatterin viime vuosikym-
menien valovoimaisin tähti ja Grand Old Man tarkastellee maailmaa
syvemmän elämänkokemuksen ja laajemman perspektiivin kautta kuin
moni aiemmista valitsijoista.
Siksi rohkenen päätellä Pöystin näkevän kaukaa tarkimmin juuri lä-
helle, kuten vanhassa viisaudessa väitetään. Lisäisin vielä: olematta Ii-
kinäköinen. Avainasemassa onkin juuri Pöystin elämänmakuinen pers-
pektiivi, sen laveus ja syvyys.

Niin, että kukako voittaa?
Tietysti hän, jolta puuttuu korosteisena se yhteinen nimittäjä, joka
lähes kaikilla muilla on. Sekä lisäksi ripaus ranskalaista kepeyttä.

LISÄÄ KURJUUTTA. Finlandia-palkinnon eri vaiheissa on tullut ta-
vaksi nostaa joku asia yli uutiskynnysten julkisen keskustelun pohjak-
si, linjaukseksi tai kritiikiksi. Näin on tehnyt ehdokasasettelulautakun-
nan puheenjohtaja, palkinnon valitsija ja palkittu. Mielipiteet ovat ol-
leetkin virkistäviä. Tapa on eräs palkinnon "lisäarvoista".
Tällä kertaa on seisovaa vettä ensimmäisenä hämmentänyt ehdo-
kasraadin puheenjohtaja, Helsingin kirjastotoimen johtaja Maija
Berndtson. Hämmentänyt kyllä, mutta sakka näyttäisi uusilla maus-
teilla vain keitoksessa lisääntyvän.

Berndtsonin mielestä yhteiskunnan kuvaamisessa ollaan jääty so-
danaikaiseen ja -jälkeiseen Suomeen. Hänen mukaansa on helpompi
kuvata menneitä vaikeuksia ja köyhyyttä, kuin luoda tämänpäivän vau-
raan ja hyvinvoivan yhteiskunnan monipuolista ja syvää kuvaa ihmis-
kuvauksen taustaksi.
Näitä olisivat työuupumus, perhe- ja muu väkivalta, yksinhuoltajuus,
uusperheet, työttömyys, maahanmuuttajat, aids, ajan pirstaleisuus, jne...

Oho.

OJASTA ALLIKKOON. Siinä missä Berndtson uskoo näillä eväillä
päästävän suomalaisessa proosassa eteenpäin, väittäisin, että ojasta
allikkoon. Mitä eroa on siinä haudotaanko itsemurhaa tai noetaanko
sielunpeiliä Trendilän kaupunginosassa vai Ilmari Kiannon Punaisen
viivan töllissä ?

Kliseinen väittämä pirstaleisesta nykyajasta on usein henkistä velt-
toutta. Näkemys riippuu yksinomaan omasta irtiotosta, siitä milloin sa-
noja itse on astunut ajan hermolle. Ei nykyajan tietotulva ketään pirsto,
ellei ole niin hullu, että puuhastelee sen parissa kaiken aikaa. Sitäpait-
si ajat olivat ennen ympäri Eurooppaa paljon pirstoutuneempia kuin nyt.
Tulevaisuudessa ne vasta sirpaleisiksi repeävätkin. Kirjaimellisesti.
Nyt on aika aika iisiä.

Viktor Hugon Les Misérables oli omaan aikaansa sidottua kurjuutta,
mutta jostain syystä häntä lukiessaan panta ei kurista omaa päätä. Tuo-
reita yhteiskunnallisia kysymyksiä syntyy silti rutkasti, vaikka heräte on
puolentoista sadan vuoden takaa.

Suomalainen kirjallisuuskurjuus kestää usein vain isänpäivästä jou-
luun. Tosin identiteettikriisin vuosimalli vaihtuu joka sukupolvi juuri
Berndtsonin kaipaamaan tapaan, silti putkesta nousee taivaalle aina
sama viestisavu kuin Vatikaanin piipusta.

TÄYSI BLACK OUT. Olen kaikessa hiljaisuudessa kehitellyt omaa si-
sältötuotanto-ohjelmaa, joten olen valmis, kun tuhat digikanavaa huu-
taa sisältöä.
Ohjelmassa on tosin vasta 200 suomalaista sanaa, mutta eihän mo-
ni tunne niinkään monta.
Näytän nyt miten se toimii. Syötän sinne tämän hetken suomalaisen
draamakirjallisuuden ja proosan avainsanaston. Aivan tilaa säästääk-
seni napsautan kuitenkin tässä demossa "tuota sisältö" -komennon jäl-
keen proosan asemasta " lyriikka"-ikonia. Tiimalasi pyörii hetken put-
kella ja sitten ruutuun ilmestyy sisältötuotanto:

Mies meni metsään
mustaan metsään
painu siellä hirteen
varis yhtyi virteen.

Sitten syötän koneelle uusia nykyaikaista elämänmenoa vastaavat
avainsanat (a la Berndtson) ja kone demoaa sisällön:

Liepeillä puretun lähiön
viruu verissään potkittu, onneton.
Sairaala suljettiin juuri
kävi kundilla huono tuuri.
Onneks kriisiryhmä maksuton
hyökkää takaa pusikon.

Ohjelmani avulla osoitan kiistattomasti ettei viite- tai si-
dosryhmän eikä ympäristön vaihto tuo kirjallisuuteen, oli-
pa se draamaa, lyriikkaa tai proosaa, mitään oleelli-
sesti uutta.

SIMO-PEKKA PENTTINEN