Musta maanantai, 10.11.2003
Torstai, jäähyväiset hakulle. Lokakuun 30. lopetin vilkuilun kuistin naulassa
roikkuvaan hakkuun. Aika oli livahtanut käsistä.
Tarkistamattakin tiesin, että lumiraja oli Mont Blancin massiivin pohjoisseinämillä
pudonnut jo alle 3 000 metrin, ylipainoa kertynyt itsellenikin keskivaiheille ja se
län iskunvaimennusnesteet tursusivat kuin laskiaispullan täyte.
Oli vaihdettava välinettä. Lopullisestiko? Sitä ajatusta en suostu vielä
enkä tulevaisuudessa kenenkään kanssa jakamaan.
Perjantai, jokamiehen extremeä:
- Tässä se on! Vedin auton perästä metriin mittaisen Fiskarsin
raskaan sarjan kirveen.
- Hui kamala. Pane se pois, et
tet satuta itseäsi. Viuh, vauh! Tein vaimolle ilmaan malliksi pari
viikinkiaikojen kahden käden kallonhalkaisuliikettä ja hypin
tasajalkaa varren päällä.
- Varren päälle voi ajaa traktorilla, eikä se ole moksiskaan, katso.
- En kestä katsella tuollaista (menee sisälle).
Perhe-elämä pirstoutui jälleen kahtia: toinen osa kalistelemaan
kattiloita, toinen kirveen kanssa tontin rajalla väijyviä pöllejä
päin. Näin on aikojen alussa säädetty, ja näin on hyvä.
Sylkäisy kouriin: Huonoilla vehkeillä vaatteet vain kuluvat ja
urakat kusee. Ensimmäinen, halkaisijaltaan noin 40 sentin pölli
hakkuutukille, sylkäisy kouriin ja pitkään padottu voima ensi-
iskuun. Oksasta se havupuu halkeaa, lehtipuu oksan vierestä!
- Haaaa´a!
Pam! Vähempi olisi riittänyt,
sillä ensimmäinen pölli oli ylitalvista haapaa.
Täytyy vähän pidätellä, sillä pöllinpuoliskojen noutoon ja
kirveen irrottamiseen tukista näyttäisi tällä menolla kuluvan
enemmän aikaa kuin pilkkomiseen. Aurinko ehtisi laskea mailleen ennen
pinossa näkyvää lovea. Se kävisi kunnian päälle.
No, työ tekijäänsä neuvoo: Lyhyen pilottijakson jälkeen hom-
ma alkoi sujua kuin tanssi, oli varaa jopa tyylittelyyn. Tai sanotaan
nyt suoraan, ettei olisi ollut varaa. Tuon kokoisella teräaseella
pikkukalikoiden halkaisuun saattaa suhtautua väheksyen; ne
silpaistaan kuin ohimennen. Yhden käden työkalu järeä fis-
karsilainen ei ole, vaikka sen varren keskivaiheilta saisi kuinka tasapainoisen
otteen tahansa.
On myös tarkasti katsottava mihin ja minkälaiseen asentoon kapineen
jättää uutta halkaistavaa pinosta noudettaessa.
Raskaskirveshommia ei kannata opetella tai kerrata kantapään kautta.
Tai tarkkaan ottaen, ei isovarpaan kautta, sillä se siinä ensimmäisenä tyrkyllä on.
Haavoittunut viikinki: Joskus kaikki tapahtuu kuin hidastetus-
sa elokuvassa tai unessa. Sekunnin murto-osan tapahtumasarjan ja sen
lopputuloksen näkee jo etukäteen, vaikka prosessi on vasta käynnistynyt — vääjäämät-
tömästi.
Olen kokenut saman ilmiön autokolarissa, kiipeillessä ja pahvisen olutlaatikon
pohjan pettäessä.
Hakkuutukin päälle lappeelleen (virhe) jätetty kirves lähtee liikkeelle
sovitellessani sen viereen koivunjötikkää. Kirves alkaa luisua pölliltä,
tekee reunan jälkeen 83 asteen jäykän käännöksen ja jatkaa sitten terä edellä
matkaa puoli metriä alas, jossa vapaan pudotuksen reitillä on
ennen maata kumisaapas. Kumisaappaassa on villasukka, siinä jalkaterä,
jalkaterässä isovarvas, jossa on nivel. Terän kulma osuu niveleen.
Kaikki pysähtyy, mitään ei tunnu. Vaikka tajunta yrittää
väittää, että selvittiin säikähdyksellä, selkäydinohjaus kuljettaa
huomaamatta uhrin pihanperältä kuistille, jonne saapas jää.
Verijäljet johtavat vessaan. Jälkiä luutun kanssa seurannut
kattila- & paistinpannuosasto ilmestyy paikalle.
Se sanoo, että "johan minä sanoin", vaikka ei sitä oikeasti ääneen sanokaan.
Aäneen se sanoo, että tällä kertaa näyttäisi tikki tai kaksi riittävän.
Haavoittunut saa kuitenkin vaistotoiminnoissa kadonneen uhon
jälleen hallintaansa.
— Ei tässä mitään tikkejä tarvita, kaada nyt siihen sitä kolinaa.
Muuta desinfiointiainetta kuin 4711 ei näytä olevan. Laastari päästää läpi,
mutta kunnon tollo vessapaperia ja maalarinteippiä saa varpaan tönköksi ja
myös haavan hallintaan.
Lauantai, muihin töihin:
- Menen tästä hommiin.
- Tuolla jalalla?
- Ei pinolle, vaan kirjoitustöihin sanomalehteen.
-Mutta nythän on lauantaiaamu. Tukka pystyssä ja vaatteet
tikuissa.
— Ei siellä nyt ketään ole, lupasin maanantaiksi jotain mustaa.
— Kunhan et kirjoita taas hal-
kopinoista tai vuorista. Johan sitä... Slam!
Pihalaatoituksella on kalikka: Jälleen kaikki tapahtuu kuin hidas-
tetussa elokuvassa. Jalka jännittyy potkuun, mutta vain sekun-
nin tuhannesosaa ennen kun liike tavoittaa lakipisteensä, aivot
tajuavat, että potkaisevassa saappaassa on villasukka, sukassa
tollo, sen sisällä isovarvas, varpaassa haava...
Aivoista lähtenyt käsky ei enää enää ehdi pysäyttää tapahtuma-
sarjaa, mutta käsky- ja toimeenpanoviestiratojen kesken vaihtuu vielä senkin
tieto, että yöpakkanen on jäädyttänyt kalikan varmasti kiinni laattaan.
Tieto lisää tuskaa.
Sunnuntai, jälkinäytös: Santeri,4, tavoittelee naulakossa kiikkuvaa kiipeilyvälinettä.
— Pappa, mikä tuo on?
— Se on hakku.Varo vähän.
— Mitä sillä tehdään?
— Sillä kiivetään vuorille.
— Kiivetään Kaukaisille Yksinäisille Vuorille niin kuin Muumipappa. Leikittäisikö,
että sohva olisi vuori?
Menevät olohuoneeseen, askeleet keittiöstä lähenevät.
- Voi hyvänen aika. Eihän sohvan kangas hakkua kestä ja terähän voi osua
lapsen silmään.
Sohvalta laskeudutaan alas. Syke isovarpaassa ei enää tunnu. Pappa köpittää
takaisin sanomalehteen ja aloittaa juttunsa uudelleen: "Kaukaisilla Yksi-
näisillä Vuorilla oli Synkkä ja Myrskyinen yö. Nuori mies silmäili edessään
vaivoin hahmottuvaa seinämää. Lumi viilteli yli sadan kilometrin
tuntinopeudella kasvoja. Vielä oli toivoa. Hän puristi molemmin käsin isoisäl-
tään aikoinaan saamaansa hakkua..."
Simo-Pekka Penttinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti