Omalla sivullaan, linkki tässä.
Sisältää:
- Uhkaava kuva
-Valse Trieste
-Viimeinen illallinen Provencessa
-Triviaalikerhon jälkeenjääneet paperit: Miulle vitsat, siulle palkka
- Mitä amerikkalaisille nyt tapahtuu
Murhia Ruotsissa - Swedish Match. (2003)
Musta maananntai -sarja 29.9.2003
LINDH — PALME. "Ei kai taas!" oli useimpien ihmisten ja median
ensireaktio Ruotsin ulkoministerin Anna Lindhin puukotukseen, vaik-
ka vertailukohdasta, pääministeri Olof Palmen selvittämättömästä
murhasta, olikin kulunut jo 17 vuotta.
Tässä yhteydessä "taas" ei tarkoittanut yksin poliitikon tai ministe-
rin murhan toistumista, vaan se heijasteli pikemminkin alitajuista pel-
koa Lindhin murhatutkimusten epäonnistumisesta.
Lindhin murha näyttää selviävän, mutta kun kerran silta Palme-pro-
sessiin on ihmismieliin rakennettu, ei sitä sieltä enää hevin pureta.
Vaikka Lindh-tutkinnan tulos olisi niin yksiselitteinen kuin se tällaisis-
sa tapauksissa voi olla, tapauksesta tullee ajan mittaan uusi vankka
lenkki ruotsalaiseen myyttiketjuun.
Kuningaskunta näyttää suorastaan tuottavan niitä — vieläpä suku-
polvittain hallittavissa olevan perimätiedon aikataulussa. Ruotsin his-
toria voitaisiin ketjuttaa tästä näkökulmasta vaikkapa viikinkiaikaan,
900-luvulle saakka. Lähestymiskulma saattaisi toimia siinä missä hal-
litsija-, kirkko-, tai taloushistoriakeskeinenkin.
PALME — HAMMARSKJÖLD. Samankaltainen silta menneeseen
vedettiin Olof Palmen murhan uutisoinnissa ja katupuheissa 1986. Sil-
loin palautettiin mieliin edellinen ratkaisematon tapaus 25 vuoden ta-
kaa. YK:n ruotsalaista pääsihteeriä Dag Hammarskjöldiä kuljetta-
nut YK:n DC 6B -kone rysähti syyskuussa 1961 viidakkoon keskellä yö-
tä Ndolassa Pohjois-Rhodesiassa, nykyisessä Sambiassa. Tapausta pi-
detään yhä virallisesti selvittämättömänä.
Syntyi, vai pitäisikö sanoa, synnytettiin ns. Hammarskjöldmyytti.
Hieman syrjäänvetäytyvästä vuorikiipeilijästä tehtiin naapurissa käsite,
lähes jumalolento. Samoin on käynyt monil1le muille myyttihahmoille.
Ansioitunut, taitava, rohkea ja näkemyksellinen — sitä Hammarse
jöld kyllä varmasti oli.
SWEDISH MATCH I. Hammarskjöldin kuolemassa sabotaasi-, alasampumis- ja
pommiteoriat elivät ja elävät yhä omaa elämäänsä. Ei voida kiistää sitä,
etteikö Hammarskjöld olisi istunut mm. Kongon sotkujen selvittelyissä
ruutitynnyrin päällä. TuIitikkuja osasivat tosin silloin val-
mistaa jo muutkin kuin Swedish Match.
Ainoa yhteinen nimittäjä, joka tapahtumiin voidaan liittää, on-
kin juuri se että kaikki uhrit toimivat omana aikanaan korostei-
sesti kansainvälisissä tehtävissä, avainasemissa.
Tällaisilla asioilla spekuloimiseen tai niiden lanseeraamiseen
liittyy kuitenkin aina piirre, jossa myös "lopullisen totuuden" us-
kotaan tai toivotaan löytyvän kotinurkkia kauempaa.
Ei kansankodissa voi sellaista sattua.
Arkisin teoria esimerkiksi Hammarskjöldin tapauksessa on se, että
ruotsalaiselta yhtiöltä YK:lle vuokratun koneen ruotsalainen miehistö oli
lopen uupunut, juovuksissa tai krapulassa.
Siinä ei ole mitään myyttistä.
BERNADOTTE. Myyttiketjun edellisenä vahvana lenkkinä on toisen
maailmansodan jälkeen Israelin ja arabien välittäjänä YK:n mandaatil-
la toiminut Folke Bernadotte. Hänet murhattiin Jerusalemissa syys-
kuussa 1948. Teknisesti ottaen hänen murhansa tekijät, tai niiden ta-
kana ollut ryhmä on selvillä.
Ei tarvitse keskustella kovin monen ruotsalaisen kanssa, kun huo-
maa etteivät asiat ole Bernadottenkaan kohdalla sitä miltä ne näyttä-
vät. Ei, sillä niihin liitetään aina myyttisyyttä — aseita ja dynamiittia No-
belin rauhanrahastosta.
SWEDISH MATCH II. Entä maailmanlaajuisen tulitikkuimperiumin
(Svenska Tendsticks Ab) rakentajan Ivar Kreugerin salaperäinen kuo-
lema Pariisissa? Hän oli myös maailman kuuluisin pörssipeluri, jonka
keksimät optiot tuhosivat tuhansia piensäästäjiä, kaatoivat satoja yri-
tyksiä ja aiheuttivat tuntemattoman määrän itsemurhia. Kreugerin
kuoltua paperit osoittautuivat arvottomiksi, vaikka hän eläessään lai-
nasi rahaa suoraan kokonaisille valtioille.
Jotain tuttua?
Insinööriksi valmistunut Ivar Kreuger lähti viime vuosisadan lopul-
la Amerikkaan, jossa perusti insinööritoimisto Kreuger&Tollin. Se
kahmi käytännöllisesti katsoen koko maailman tulitikkumarkkinat
käsiinsä.
KREUGER — LINDH. Maaliskuussa 1932 lÖydettiin Kreuger ammut-
tuna pariisilaishotellin sängystä. Kuolinsyyksi vahvistettiin itsemurha,
mutta monet pitävät murhaa todennäköisempänä. Kreugerin suoma-
lainen rakastajatar vietti kuolinyön Kreugerin kanssa. Hän oli yksi vii-
meisistä, joka näki Kreugerin hengissä. Myytti tavallaan hänkin, mut-
ta ei Suomessa.
Kreugerin K&T-firma rakensi aikoinaan muun muassa Tukholman
Hamngatanille Nordiska Kompanietin eli NK:n tavaratalon.
Tavaratalo tuli äskettäin tunnetuksi siität että siellä murhat-
tiin ulkoministeri Anna Lindh.
KREUGER - WALLENBERG. Kreugerin pesän selvittelyssä sanottiin
Wallenbergin suvun olleen erittäin aktiivinen. Eräästä tämän suvun
liikemiehestä tuli Ruotsin ehkä suurin myytti. Kysymys on tietysti toisen
maailmansodan loppumelskeissä Unkarissa 1945 kadonneesta diplomaa-
tista Raoul Wallenbergista, josta nähtiin äskettäin dokumentti Suomenkin
tv:ssä. Wallenberg toimi diplomaattina Budapestissä vuodesta 1944.
Hänen arvioidaan pelastaneen tuhansia juutalaisia natsien vai-
noilta.
Neuvostojoukot pidättivät tammikuussa Wallenbergin 1945. Moskovan mukaan (1957)
Wallenberg kuoli Ljubljankan vankilassa kesällä 1947. Suuri osa ruotsalaisista ei
vieläkään usko tietoon. Myös ulkoministeri Lindh ehti saada ennen kuolemaansa hä-
nestä viimeisimmän virallisen raportin. Raportin mukaan Ruotsin
hallitus oli aivan liian passiivinen hoitaessaan W:n tapausta.
Nopea toiminta keväällä 1946 olisi voinut johtaa parempaan
lopputulokseen. Silloinen ulkoministeri Östen Undén oli saa-
nut jo 1946 tiedon, että Wallenberg saattoi olla vapautettavissa Neu-
vostoliitosta vankilasta. Luovuttamista vaadittiin vasta 1952.
Lindhin kantaa Wallenbergin juttuun en ole onnistunut lehdistä lu-
kemaan.
ESTONIA. Tunnettujen henkilöiden murhat eivät ole Ruotsissa ainoi-
ta asioita, joista kansallinen mysteerien kaipuu kumpuaa. Muistelkaa-
pa vaikka Estonian tapausta: ylimääräinen, kadonnut kapteeni,
varastettu uraani ja räjäytetty keulaportti. Samoin laivan
nostamishaaveet.
Tai on väärin sanoa, että "muistelkaa", sillä jonain syksyisenä
päivänä lopullinen totuus myyteistä kävelee varmasti kissan kokoisin
kirjaimin ulos ruotsalaisten iltapäivälehtien toimituksista.
Taas.
Samoin seuraavina syksyinä. Kuten Lindhin, Palmen, Hammarskjöldin,
Bernadottent Wallenbergin tai Kreugerin tapauksistakin. Pikkumyyteistä
nyt puhumattakaan.
SIMO-PEKKA PENTTINEN
Hei, mitä ne ovat tehneet Minun Provencelleni? (2003)
Hajuvesipatentti ja maailman paras pastis. Musta maanantai-sarja 27.10.2003
PROVENCE. — Hei, mitä ne ovat tehneet Minun Provencelleni?
- Eivät "ne" välttämättä ole tehneet sille yhtään mitään. Muuttunut se toki on,
mutta niin olet sinäkin.
Asiallinen vastaus kuului cassis-aperitiivin takaa yhden ainoan jättimäisen plataanin varjosta-
man Le Jardin -ravintolan sisäpihalla Antibesissa.
Mitä?
— Ei mitään...
No, mutta kuitenkin: missä on huumaava lavendelin, yrttien, maustekasvien ja hedelmätar-
hojen tuoksu? Välimeren pehmeiden iltojen tauoton kaskaiden ja sammakkojen konsertti? Män-
tyjen, märän hiekan ja pihkan aromin sekoittuminen meren, levien ja kalatorien hajuun? Entä
asuurin sininen ja Provencen valöörit vuorokauden eri aikoina?
Lopetin kyselyn ja keskityin pastikseen. Seuraavaksi olisin joutunut perusteellisen tarkasti ar-
vioimaan nykyisen haju- ja kuuloaistieni tilan.
GRASSE. Joskus aiemmin tuo "bouguet de Provence" iski Merialppien ylityksen tai lännempä-
nä Rhonen Aurinkoportin jälkeen häkellyttävän voimakkaasti kaikkiin aisteihin.
Nyt en huomannut sitä edes hajuvesiteollisuuden pääkaupungissa Grassessa, jossa nyt yleen-
sä asioiden pitaisi olla ainakin nenällä aistittavissa.
Tunnettehan? Pikkukaupunki, jossa naisväki saa muutaman tunnin laboratoriokoulutuksen jäl-
keen sekoittaa muutaman sadan euron korvauksesta itselleen oman hajuvesipatentin.
Sitä voi sitten tilata vaikka lopun elämänsä aivan hirvittavään hintaan. Se kun on rekisteröity
"Vain Teille Madam". Eipä silti, ei siellä juuri Fleur de Hollande -väkeä tungeksikaan.
Mutta tama alkaa olla jo naistenlehtikamaa, joten asiaan.
ANTIBES. Nimenomaan Antibesista, maailman parhaasta pastikseen erikoistuneesta liikkees-
ta, vastaavaa palvelua löytyy miehille. Sellaista ei ole Lontoossa, New Yorkissa, Georgetownis-
sa eikä Tokiossa.
Balade en Provence on sivistynyt ostospaikka Vieux Antibesissa (sivuliike Vieux Nicessä). An-
tibesin myymälässä ei tarvitse peläta törmäävänsä kaikenmaailman nousukaspiippoihin, saati sit-
ten muuhun suomalaiseen iltapaivalehtien lanseeraamaan joukkoon, joka asuu parin kivenhei-
ton päässä Monacossa.
Perheyrityksen patron tuntee arvonsa. Häntä näyttää miellyttävän se, että kuudennen "maa-
ilman parhaan" pastiksen maistiaisten jälkeen tilattavien laatikoiden tai pullojen määrä on sa-
mantekevää. Ei siis asiakkaalle, vaan hanelle itselleen. Hän saattaisi olla myymättä
pullollistakaan, vaikka ostajalla olisi peukalohangallinen euroja. Ei, ei
hänen arviointikykynsä pastiksen myötä petä, hän vain päättää kenen kanssa viitsii olla
tekemisissä ja kenen ei.
Hinnat Balade en Provencessa eivat ole kuitenkaan huippukorkeita. Parhaassa paässä ehkä vain
kaksi kertaa enemmän kuin pulkkiviski Suomen Alkossa. Pullollisen hyvää pastista saa jo kolmella,
neljällä sadalla mummonfrangilla. Laatikollinen todella hyvää pastista irtoaa alle tuhannen
euron. Se on hintansa väärti.
YÖN AINOA. Antibes on miellyttäva kaupunki. Taksit tai julkinen liikenne eivät häiritse yöllä.
Suhteilla taksin voi saada, mutta epävarmaa se on. Jyväskylän kokoisen kaupungin ainoa yö-
kuski ilmoitti syyksi sen, että yöllä ei ketään huvita ajaa.
Ruokaa toki löytyy. Katujen "Rockmessieursista" tai "-madamesta" viiden tahden ravintoloi-
hin, mutta esimerkiksi McDonaldsit ja vastaavat pitseriaketjut on sijoitettu kaupungin ulos-
menoteiden varteen kauas vanhasta (ja uudestakin) keskustasta.
Se ei johdu yksinomaan liiketonttien hinnoista, vaan ranskalaishavainnosta, että sieltä juntti-
kulttuurin edustajat ne nopeimmin löytävät. Maalaisnuorison cocacolakulttuuri uhkaa pahoin
myös Rivieran kaupunkeja.
ROSÉ. Sen sijaan patiolla plataanin alla rosén lämpötila on kohdallaan läpi aterian, hummeri
hintansa väärti, eikä Nicen salaatti taatusti ole kiinankaalista vuoltua halpaa, lähinnä eläinten
rehuksi kelpaavaa roskaa.
Niin, rosé, provencelaisten kesäjuoma. Kun lämpötila lähentelee viikosta viikkoon (varjossa) nel-
jääkymmentä, on aterioille vaikea kuvitella muuta kylmaä juotavaa. Paitsi tietysti vesi. Joskus eh-
kä tarkoin valittu valkoviini, mutta niistakaan parhaita ei voi työntaa brutaalisti jäihin.
Rosén voi.
Olutko? Loukkaamatta mitenkään oluenystaviä, voi jokainen hiukankin turistireissuja kauem-
min helteessa korvennettu todistaa, ettei olut pitkan päälle toimi edes janojuomana.
Syitä on monia, mutta jätetään asia niille, jotka vakavin äänenpainoin kertovat oluen syrjäyt-
täneen viinin monissa perinteisissä viinimaissa tai yleensäkin tarkastelevat litkimiäan nesteitä
alkohoiipoliittisesta (vrt. kaurapuuropoliittinen) näkökulmasta tai kilpailutilanteesta.
Aivan jossain Euroopan periferiassa myös vero- tai tilavuusprosentti antaa pontta lähinnä
uskonnollista värväämistä muistuttavaan koulukuntaiseen todisteluun.
Jokainen juokoon mitä lystää, eikä siinä tarvita mielipidepoliisia tai -poliitikkoa. Papista, luk-
karista ja tilastonikkarista puhumattakaan.
BABYLONIN PALKONGILLA. Korkealla Antibesin kukkuloilla sijaitsevan Residence Jardin de
Babylonin palkongilla oli viime kesan aterioilla aina roséta. Mutta siinäkin oli eri efekti
"kuin ennen".
Ensimmäinen metsäpalo (oikeastaan niitä pitäisi kutsua maastopaloiksi, sillä suomalaisittain
ajatellen Merialpeilla varsinaisia metsiä on harvassa, metsikköjä ehkä enemmän) Alpes Mariti-
men alueella syttyi jo kesäkuun puolen välin tienoilla. Seuraavina viikkoina roihusikin sitten ko-
ko Välimeren pohjoisranta Espanjasta Turkkiin.
Palkongilta kiikaroituna jostain Grassen ja Draquignanin väliltä nouseva savupatja tummeni
ja vaaleni sitä mukaa, kun sammutuskoneet saivat koukattua sammutusvettä Nicen ja Monacon
välisistä lahdista.
Ensimmäinen palo ei ollut suuri, seuraavan päivän maakuntalehti Nice-Matin kertoi kymmen-
kunnasta maastohehtaarista. Roihu oli ilmeisesti saanut alkupotkua pari päivää puhaltaneesta
Mistraalista, joka oli Antibesissa ja Juan-les-Pinsissä pistänyt kauppiaiden kaduille tuomat vaa-
terekit uuteen järjestykseen.
PARIN EURON ARKI. Eräässä Antibesin Carrefourissa (Citymarketin tapainen automarket) lä-
hellä informaatioteknikkojen mekkaa Sofiapoliksessa vajaan kolmen euron tarjouksena myyty
rosé maistui pihkalta ja savulta. Sellainen oli ollut siis myös toissakesä.
Nähtävästi sama on edessä tämänvuotisen viinisadon kypsyttyä. Ei kaikilla tarhoilla, se riip-
puu tuulesta ja tarhoista. Mutta se oli todella persoonallinen ja löytämisen arvoinen viini. Heti
siinä tarjouspastiksen viereisessä hyllykössä.
Eikä savuinen pihkanmaku ole roséssa sama juttu kuin kreikkalaisten tarkoituksellinen pihka
Rezinassa. Siihen kai on totuttava nykyisin joka kesä.
MONACOSTA NAANTALIIN. Hei mitä olette tehneet Provencelleni...? 1970-luvun alun Mela-
nien hitin ja Karen Blixenin Afrikka-kirjan nimen yhdistelma tuntuu kaukaa haetulta. Sille ovat
perusteet kuitenkin lähes yhtä kaukaa: kolmenkymmenen vuoden kiinteästä suhteesta tuohon Rans-
kan osaan; sen maakuntiin ja hallinnollisiin departementteihin sekä historiaan Espanjan rajalta Per-
pignanista Montpellierin, Le Bauxin, Grau-du-Roin, Gamarguen, Rhonen suiston, Marseillen, Cas-
siksen, St. Raphaelin, Aix-en-Provencen, Draquignanin ja Cannesin sekä Antibesin, Nicen ja Mona-
con kautta Italian rajalle Mentoniin.
Ne ovat paikkoja, joista pariisilaisetkin kesälomalle lähtiessään käyttävät usein varsin väljiä il-
maisuja: Provenceen, Midiin, Rivieralle. Tai hieman täsmällisemmin Cornichille, Cote d'Azurille,
d'Ociin, Rousilloniin, Varin alueelle, jne...
Se on vähän sama juttu kuin suomalainen sanoisi, että "Lappiin" , vaikka tekisi parkin Ranualle.
Rantaviiva on suunnilleen saman mittainen kuin Suomenlahden rannikko Hami-
nasta (oikeastaan lähtökohdaksi voisi ottaa Terijoen hiekat) Naantalin tie-
noille. Suomalaisille Ranskan Välimeren rannikosta on kuitenkin yha tut-
tua vain Nicen tienoo idässä (jostain syystä — muista eurooppalaisista
maista poiketen — paikkaa kutsutaan meillä Nizzaksi), koska sinne Ien-
netaän turistichartereilla.
FUMÉE. Eräs muutos on kuitenkin Etelä-Ranskassa aivan selvä.
Muutamassa vuosikymmenessä kesien lämpötilat ovat nousseet. Ei-
vät ne kalseita ole ennenkään olleet, mutta kun elohopea pysyy var-
jossakin 38 asteen tienoilla ennen varsinaisen lomakauden alkua
viikko toisensa jälkeen, ja merivesi 27-asteisena jo kesakuun puo-
lella, voi hyvaksya tiedemiesten väitteen päiväntasaajan siittymises-
tä Afrikan puolelta lähemmäksi Euroopan rannikkoa.
Esimerkiksi Lionin lahden merivesi oli eilen vielä pohjoismaalaiselle
lähes uimakelpoista, mutta idässä Nicen lämpötila vain 14. Viini-
köynnökset on leikattu ja "savurosén" aikaan on vielä puoli vuotta.
SIMO-PEKKA PENTTINEN
Digitoijan lisäys: Kauppa muuten löytyy (2017) googlemapsista. Oliiviöljyineen.
Keltainen paroni lentää taas. (2003)
Musta maananatai -sarja, 23.11.2003
Tapani Luotola arvuutteli viikolla, mistä historial-
lisesta tapahtumasta mahtaisi olla joulukuun 17. päivä
kulunut sata vuotta - ja löytyisikö siitä uutista sen
ajan lehhdistä. Ei löytynyt 18. päivän, eikä parista
sitä seuraavastakaan. Epäilemättä uutinen Wrightin
veljesten maailman ensimmäisestä moottorilennosta oli
Amerikoista sähkötetty.
Olisiko toimitussihteerivuorossa ollut kuumailmapalloha-
kuinen tykistön mies? Tai sitten uutisvalintaa oli ohjannut
kyllästymisilmiö: aeronauttien räpsäyksistä riitti tarjontaa,
kuten tänään valkoselkätikka- tai mattinykäsjutuista.
Sitä paitsi ilmailulla oli jo 1903 takanaan yli satavuotinen
historia. Lähtökohdista riippuen jopa tuhatvuotinen.
Papin taivaalle: PohjoiscaroIinalaisen papin Milton Wrightin
poikien Willburin (s. 1867) ja Orvillen (1871) työn tulokset ovat
niin tuttuja kaikille, etten käy niitä kertaamaan.
Yhteen asiaan täytyy kuitenkin palata. Koska veljeksillä
itselläänkin oli hyvin selkeä kuva lentonsa historiallisesta merki-
tyksestä, on ymmärrettävää, että joissakin lausunnoissaan he yli-
arvioivat onnistumisensa merkitystä. Vai pitäisikö sittenkin
sanoa aliarvioivat?
Päättäkää itse.
He totesivat nimittäin, että lennosta alkanut kehitysvaihe tekisi
tulevaisuudessa sodankäynnin mahdottomaksi. Samaan tapaan halusivat
ajatella myös Oppenheimerin "veljekset" vuosikymmeniä myöhemmin
värkkäillessään autiomaassa Pommia.
Aikoinaan Fatt Boy (A-pommi) sitten lastattiin Enola Gayhyn (B-29-kone)
ja lennätettiin Japaniin.
Sodat ehkäisevä teknologia oli mennyt todella mahdottomaksi.
Sakkaamatta finaaliin: Siirsin äskettäin työpöydän romppeet
uuteen paikkaan. Pöytälaatikosta oli vuosien varrella päivittynyt
paljon roskiin, mutta eräs kuva oli sinnikkäästi pysynyt kyydissä.
Se esittää Morgesin ruohokentältä lentoon valmistautuvaa
kaksitasoista Bücker Bü 131 koulukonetta. Suurensin sen uuden työpisteeni
seinälle. En niinkään ilmailun merkkivuoden kunniaksi, vaan siksi, että se
lensi pahemmin sakkaamatta jälleen paikasta toiseen.
Olkoon siinä - toistaiseksi.
Ennen kaikkea kehystin sen kuitenkin siksi, että siviilissä polkumme
kohtasivat syyskesällä uudelleen nostalgiaa hipovalla tavalla.
Syöksykierre I: Katselimme Lausannen elokuisessa festivaalihumussa
valokuvaaja Kari Rouhiaisen kanssa, miten akrobaatti
kiersi kymmenen metrin korkeudessa silkkiliinaa oikean jalkansa
ympärille ja pudottautui sitten pää edellä liinaa pitkin maahan.
Liina kiristyi ja matka katkesi hieman ennen kuin kallo jysäh-
ti tantereeseen. Yleisö antoi huimapäälle ansaitut aplodit.
Akrobaatti nilkutti luoksemme ja pyysi tupakan.
-Yleensä en polta, mutta nyt olen hermostunut, mies selitti.
Hän näytti oikeaa jalkaansa, johon liina oli polttanut pahat
vammat.
Kaksi esitystä päivässä ja vielä yksi festaripäivä edessä. Pyöritte-
limme kuvaajan kanssa päitämme: hermostuneisuus ei ole akrobaatinn hommassa
varmastikaan hyväksi. Annoimme hänelle vielä toisen tupakan korvan taakse.
Metallinpaljastimesta selvinnyt:Tungoksessa joku koputti sel-
kääni. Käännyttyäni näin nelikymppisen laihan kaverin, jonka tukka
oli jo vetäytynyt lopullisen hiusrajan taakse.
- Bonsoir Simon, vieläkö tun-
net ?
- Iltaa...? No mutta ei voi olla
totta, Pierre-Alain! Mitä kuu-
luu? Vielä puikoissa?
— Qui, nyt Swissillä.
Mies oli ulkoisesti muuttunut, mutta muuten entisensä: tasainen ja rauhallinen,
viilipyttypilotin prototyyppi. Sen tiesin kokemuksesta.
Mieleeni on jäänyt hänen kuivaska ilnoituksensa yllättävässä tilanteessa:
"Simon, meillä ei ole ohjausta."
Tällä hetkellä hän ajaa Kaukoidän sekä Amerikan reittejä Swissin perämiehenä.
En viitsinyt udella työasioista sen enempää, sillä Swissairin konkurssi
Crossair- ja Swiss-käänteineen oli vielä aivan liian lähellä. Se on
sikäläisille herkkä paikka. Sveitsiläisten pilottien mielialoja kuvasi
parhaiten Burkin pilakuva 24-Heures-lehdessä.
Siinä Swissairilta Crossairille siirtyneet pilotit kulkivat metallinpaljastimen
läpi. Se erotteli lentäjiltä viimeisetkin kolikot.
Tuhkasta nousi sitten Swiss.
Pilatusporukka kirkossa: Parisenkymmentä vuotta sitten istuin Rappersvillen
kirkon keskilaivassa Sveitsin ilmasotakoulun päätösseremoniassa. Se ei poi-
kennut eikä poikenne vieläkään jäykkyydessään muun maailman vastaavista
seremonioista. Puheet, käskyt, sitten univormupukuiset aakkosjärjestykses-
sä alttarille. Todistus oikeaan käteen, siirto vasempaan käteen, tikari
kahva edellä oikeaan käteen, siirto vasempaan käteen, asento, käsi lippaan
ja takaisin paikalleen.
En enää muista montako pilottia siltä kurssilta tuli, mutta hiki
valui ja tuskallisen kauan homma kesti. Nelikielisessä maassa riittää
jokaisella kiraimella alkavia sukunimiä A:sta Ö:hön.
Siviilihommilla puolensa: Seremonian jälkeen kiivettiin perheiden
pariin kirkonmäelle syömään ulos katettua juhla-ateriaa.
Kahden Miragen ylilento läikytti tyylikkäästi shampanjaa kal-
vosimille.
Sen ikäluokan olisi ollut ehkä mutkattomampaa jatkaa Sveitsin
ilmavoimissa ja päätyä vaikkapa juuri tänä maanantaina
Colonellina reserviin tai eläkkeelle.
Tilanne oli sama kuin Suomessakin. Leipä oli kansallisella
lentoyhtiöllä leveämpi ja tulisijan paikka kotivuorilla pysyvämpi.
Jungmannin lyhyt oppimäärä:
Monen maan ilmavoimien ensimmäiset koulutuskoneet olivat
väljästi ottaen "niinä aikoina" Saab Safireja, Pilatuksia tai vastaavia.
Mutta sitä ennen ja osin rinnankin olivat kaksitasoiset, kuten juuri
esimerkiksi Bücker Jungmann. Sen prototyyppi rullasi Platalle
berliiniläistehtaasta 27.4.1933. En aio vaivata teitä teknisillä tie-
doilla, mutta niin hyvä koneesta tuli, että 1936 Pariisin ilmailunäyttelyn
jälkeen sen lisenssivalmistus aloitettiin, paitsi useissa Euroopan maissa,
myös Japanissa ja Etelä-Amerikan maissa.
Yksi roikkuu Klotenissa: Kaikkiaan sitä lienee valmistettu yli 3 500
kappaletta. Se on lajissaan kiistatta yksi legendoista.
Bückereitä on yhä lentokerhoilla, kimppaomistuksessa ja
temppukoneina. Sirkusmiesten renessanssi tulee sitten ai-
kanaan, mutta varmasti. Jos satutte lentämään joskus maailmalle
Zürichin kautta, vilkaiskaa liukuportaiden yläpuolella roikkuvaa
konetta, se on juuri Bücker Jungmann. Tosin juuri tällä hetkellä se
saattaa olla missä tahansa, koska koko lentoasema on remontin takia
tutullekin outo.
Kenkää ja keppiä: Omakohtaiset tyypit otin Jungmannista juuri
Morgesin ruohokentällä Pierre-Alainin kyydissä hänen ilmaso-
takoulunsa loppuaikoina. Keikat olivat mahtavia, eikä
niitä pysty rahalla ostamaan. Samanlaisessa saippuakoteloistuimessa
kuin Saab Safirissa laskuvarjon päällä istuen katselimme
Juravuoristoa ja Alppeja milloin pää alaspäin, milloin pystysuoraan.
Vaikka koneen H-tunnuksen jatko on jo unohtunut, sen nokkaan maalattu
Le Baron Jaune, Keltainen Paroni, ei hevin häivy mielestä.
Löysä vyö: Koneen rakenne vaikutti jämäkältä, bokseri väkevältä ja se
tuntui taipuvan liikkeisiin; silmukoihin, tynnyreihin, immelmanneihin ja
syöksykierteisiin — päättäväisen aggressiivisesti, mutta nöyrästi.
Ainoastaan istuinvöitä en onnistunut kokoni takia kiristämään tarpeeksi,
joten pää alaspäin lennettäessä joutui roikkumaan niiden varassa.
Löysä vyö johtaa kokemattomalla tähtärillä vaistomaisesti sauvassa roikkumiseen.
Se vaikuttaa pilotin työhön melko tuhoisasti.
Nokka kohti kotia: Ei siis ollut mikään ihme, että viimeisenä iltana Sveitsissä
vaahtosin tshekkiläisen oluen äärellä kuvatiimillemme lentämisen iloista,
kunnes he saivat tarpeekseen ja painuivat pehkuihin.
Sama meno jatkui vielä unissani. Kieputus oli niin rajua, että
pää oli aamulla kipeä. Palailimme kukonlaulun aikaan hiljaista moottoritietä
Zürichin kentälle. Aurinko ei vielä valaissut eikä lämmittänyt
keskiylänköä, mutta taivas hohti lännessä Alppien ja idässä Juran takana.
Edessä oli tylsä Airbus-lento Suomeen. Rouhiainen torkkui takapenkillä,
valokuvaaja Petteri Kivimäki ajoi, ja itse odottelin
ensimmäisiä auringonsäteitä lähimpien vuorten takaa.
Syöksykierre II: Hieman ennen Klotenin liittymää ensimmäinen
tuikkasi silmääni voimakkaasti, mutta pohjoisesta. Sen täytyi 01-
la heijastuma. Sitten toisen kerran. Erotin auringossa suoraan nokka alas-
päin kieppuvan keltaisen kaksitason.
Se putosi hallittua syöksykierrettä hieman nykäyksittäin. Ai-
na kun nouseva aurinko osui sen istuinaukkojen edessä ole-
vaan plexiin tuikkasi valonsäde silmääni.
Kone kieppui kohti maata: 1, 2, 3 ja 4. Tästä kulmasta katsottuna mielestäni
aivan liian alas. Takaohjaamossa kaulaliina lepattaen istuva yksinäinen hah-
mo antoi kunnolla kenkää ja keppiä.
— Katsokaa hei! Se vetää syöksykierrettä, kyllä tulee alas. Ei voi
olla totta, sehän on... ? Henkilöauto on hetken täynnä käsiä, Rouhiainen havahtui
takapenkiltä, mutta Kivimäki yritti pitää katseen tiessä.
Jäljittelemätön käsiala: Kone näytti oikeavan viime hetkellä.
Pilotti veti moottorin ulvahtaen kierroksille ja nokan rajuun nousuun
kunnes kone hävisi hetkessä pienenä pisteenä siniselle
taivaalle.
Se oli kuin olikin Keltainen Paroni!
Joku teki nimikirjoitustaan.
Käsialassa oli jotain tuttua.
SIMO-PEKKA-PENTTINEN
Aaton aattoa. (2002) Pipakakkuosaston syyllistämis- ja vahingonsiirtotutka sekä mätäojassa uitettu spanieli
Musta maanantai -sarja 23.12.2002
joulunaluskiireissä on tietty taitekohta, murtumispiste,
jossa yksinkertainen pikkuasia tai sana saattaa laukaista
arvaamattoman tapahtumasarjan.
Tässä jutussa se on kirjaimellisesti viimeinen
pisara.
TURVASSA. Tarina on omistettu niille
raskautetuille — pelastajista poliiseihin, hoitohen-
kilöstöstä auramiehiin, putkimiehistä pilotteihin,
toimittajista merimiehiin — jotka ovat jouluna töissa ja
törmäävat paivystäessään merkillisiin ilmiöihin.
Saatatte olla onnekkaita joutuessanne jouluksi työvuoroon.
Jos vain pokka pitää. Kaiken Iisaksi tarina on tosi.
Jos joku väittaä sitä kiertävaksi kaupunkilegendaksi, en vaitä
vastaan, sillä sellaiseksi se on ainutlaatuisuu-
dessaan muuttunut.
TIP, TIP, TAP. Hyörintä ei ollut aivan vielä asettunut
aattouomiinsa, kun isäntä asteli suu messingillä oluineen
ja vastoineen joulusaunaan. Latausta oli yhä liikaa — saunan
jälkeen tilanne olisi ollut jo löysempi.
Tiskialtaan alla sijaitseva vesilukon tiiviste oli
tippunut vasta muutaman viikon. Silti siita oli
muistutettu perheen asennusosastoa lähes päi-
vittäin.
Siis natkutettu.
Piparkakkunsa polttaneen vaimon vahingonsiirto- &
syyllistämistutka tavoitti sopivan uhrin pukuhuoneesta:
"Pitäisi ainakin tuo tippuva putki saada jouluksi kuntoon."
NAX. Se oli viimeinen pisara. Silloin jotain rajähti
siihen asti hyvin hermonsa hallinneen miehen päässä.
Hän rynnisti saunasta ilkosillaan keittiöön käsissään jostain
haalimansa putkipihdit, tempaisi oven puoliskot lähes saranoiltaan ja
tunkeutui rytinallä allaskaappiin.
Kaapista kuulunut mökinä on jouluaikaan painokelvotonta,
siksi iskusanat on korvattu jatkossa hyvän joulun toivotuksilla.
— Et, hyvää joulua, tipu enää kauan, se on
jämpti, hyvää joulua.
Jostain syysta emäntä katsoi tässä vaiheessa
viisaimmaksi vaieta, vaikka huomautettavaa olisi löytynyt alakaa-
pistoon puoliksi tunkeutuneen isännan ulos jaävän osion esteettisyy-
desta.
KISSA. Perheen utelias kissanpentu asteli paikalle. Siihen asti se oli
leikkinyt lankakerällä, kokeillut neulanterävia kynsiään ja hampaitaan
tennispalloon tai kuusen koristepalloihin.
Nyt se äkkäsi allaskaapin suunnalla uuden pallokohteen.
Lyhyt vaijys ja hyökkays.
— Aaaaaaaaaargh! Hyvää joulua! Ai hyvää joulua.
Kaapista kuulunut eläimellinen huuto katkesi kuitenkin kuin veit-
sellä leikaten isännän lyötya päänsä allasproppuun.
Uhri rymähti keittiön lattialle ja otti lukua. Valtimoveri suihkusi päas-
tä kaaressa.
— Herranjestas. Mikä sille nyt tuli, hammästeli piparkakkuosasto.
PELASTAJAT.
Vuoto päästä ei lakannut sideharsolla. Oli soitettava
ambulanssi. Pelastajat kietoivat ensin pari metriä kaaretta päähän ja
sitten mies nostettiin paareille.
Emänta saatteli miespoloaan pihalle, jossa toinen pelastajista ereh-
tyi kysymään verityön vaiheita. Mitä tunnollisemmin emäntä tapahtu-
main kulkua selvitti, sitä vaikeampi pelastajien oli pysya vakavina.
Lopulta toinen ei voinut enää pidätella nauruaan. Hohottaessaan ve-
det silmissä kaikki voima pakeni hänen käsistään ja ote kirposi. Rai-
vosta kihisevä potilas muksahti maahan. Häneltä katkesi siinä rytäkässä
käsi ja silmalasit sarkyivät.
TIPPE TIPPE TIP TIP. Sairaalan tiputuksessa yhä synkemmäksi muo-
doltaan käyvän isännän päätä ryhdyttiin parsimaan ja kättä kipsaa-
maan. Ihme, että hoitajat suoriutuivat tehtävistään, sillä tukahdutetut
nauruntyrskähdykset pätkivät pahoin potilaan rahoittelemiseksi tar-
koitettua hoivapuhetta.
Lääkärikin joutui esittamään normaalin kysymyksensä: "Mitenkäs
täälla voidaan?" , selin. Huolellisena miehenä tohtori erehtyi kysymään
olisiko myös kissan aiheuttamia vammoja syytä lääkitä.
Isäntä oli sen jälkeen yrittanyt repiä tippaletkua irti ja toivottanut hy-
vää joulua suoraa huutoa. Rauhoittavia saatiin paikalle ja joulurauha
palasi. Mies pidettiin kuitenkin tarkkailtavana jouluaamuun.
Emänta sai aattona silitellä kissaa yksin.
HYVÄÄ UUTTA VUOTTA. Tarkoitan sitäkin.
Tämä juttu on omakohtainen, mutta koska aikaa on jo kulunut riit-
tävasti, uskallan kertoa sen pelkäämatta virallisia tai epavirallisia seu-
raamuksia. Ihan opetukseksi nykyisille rakettipeikoille.
Uuden vuoden aattoiltaan oli panostettu kunnolla, jotta vieraat viih-
tyisivät. Ruokaa, juomaa ja tietysti raketteja.
EI LÄHTÖLASKENTAA. Kun keskiyön hetki läheni, ryhdyin valmis-
telemaan rakettien ampumista parvekkeelta. Raketit olivat keittiön
pöydällä, ja ajattelin ensin kokeilla yhtä.
En huomannut, etta napatessani arviolta puolimetrisen ohjuksen
pöydältä, sain siihen tulen samalla kertaa. Olin poiminut raketin kynt-
tilän yli ja tuli oli iskenyt aivan sytytyslangan tyveen.
Niinpä varoaika oli käytannössa nolla, ja raketti suhahti kädestäni
juuri kun astuin olohuoneeseen.
Täytyy kunnioittaen sanoa, että vaikka kymmenkunnasta
vieraasta puolet oli naisia, oli maihinlyöminen näköjään
jäänyt jossain evoluution vaiheessa heillekin selkäytimeen. Vähäinenkin
suoja käytettiin hyväksi.
YKSIVAIHEINEN. Raketin paloaika ja lentorata ovat aivan
uskomattoman pitkiä olohuoneen kaltaisessa tilassa. Siinä tulee
vähän sellainen olo kuin pelaisi squashia pyrstötähdellä.
Ilman mailaa ja tyytyisi vain väistelemaän. Sähahdellen, suhahdellen
ja jokaisen seinäkimmokkeen jälkeen vauhtiaan kiihdyttäen se
lo pulta syöksyi sohvan selkänojan taakse lattialle.
Sieltä kuului poks: ilmoille nousi uskomattoman kaunis,
monenkirjava tulipallomeri, joka täytti savun hämartaman huoneen.
TAPPIOITA SYNTYY. Kun ensimmäiset uskalsivat ryömiä yskien
avaamaan parvekkeen ovea, nousi jokaisesta valkoiseen
karvalankamattoon pudonneesta komeetan kekaleestä tai
pyrstöosan kappaleesta musta pieni kraatteri-
savu. Niitä sammuteltiin vesilasillinen per pesäke -periaatteella.
Vaalea sohva muistutti leoparditurkkia, matto mätäojassa uitettua
spanielia ja vaimo — niin no miten sen nyt sanastaisi, jos yrittäisi
kuvata myrskyn merkkiä. Vaikka ei sillä ollut kuin kampaus sekaisin
ja se vähän savusi. Onneksi oli vieraita. Ajattelin etten lähetä
uusia raketteja.
Seuraavana haikäisevän kirkkaana tammikuun päiväna värittelin
valkealla liidulla raketin lentoradan kulminaatiopisteitä valkeasta
katosta ja vaaleista tapeteista. Työasento oli hankala ja pää kipeä
illan rakettisavusta.
Tiesittekö, että suunnanvaihtopisteitä voi olla satoja?
UUDENVUODEN LUPAUS. Liitu kädessä lupasin, että seuraava
vuodenvaihde olisi erilainen. Sitä se oli. Omalla
tavallaan.
Mutta aivan vihjeeksi vain: jos joskus valmistatte fon-
duetä turvautukaa pelastuslaitoksen tietoihin ruokaöljyn
syttymispisteestä ja savunmuodostuksesta, älkääkä missään tapauksessa
yrittakö kumota kiehumispisteessä
olevaa öljyä tiskialtaaseen, johon on jäänyt vettä.
Usein halvemmaksi tulee syödä ulkona.
Tuli vain mieleen.
SIMO-PEKKA
PENTTINEN
Afrikkaan. Presidentti Moi, lammas ja Tauno Liimatainen (2003)
Musta maananatai sarja 15.10.2003
Presidentti Daniel Arap Moi
AFRIKKAAN. Jos tässä, edesmenneen jyväskyläläisen diplomikaup-
pias Tauno Liimataisen ja Kenian pitkäaikaisen presidentin Daniel
arap Moin teiden sivuamisesta kertovassa tarinassa, on joitakin piir-
teitä Edgar Wallacen maanmainioista Sandy-kirjoista, luettakoon se
Wallacen ansioksi.
Jos taas joku löytää jutusta rasistisia piirteitä, pistetään sekin Wal-
lacen piikkiin. Silloin kun hän kirjojaan teki, luki vähittäiskaupan vii-
meisessa osastossa Suomessakin "siirtomaatavaroita". Aikoinaan
myös Liimataisen liikkeissä vissi sorttimentti teipattiin tällä brändillä.
Afrikan valtioiden itsenäistyttyä ilmestyi ikkunateippeihin arkisempi
K-valinta.
BOSAMBO-FIKTIO. Wallacen Sandy oli siirtomaaherra, joka piti ku-
ria heimojen keskuudessa jokilaivansa avulla. Vakituinen riesa oli Mon-
rovian Bosambo, joka ryhtyi juonittelemaan heti kun Sandyn tykki-
vene haipyi joen mutkan taakse.
Sandyn tavassa ratkaista asiat, ja Wallacen kuvata se, on nasevuut-
ta. Tuskinpa kirjailija haudassaan pyörii, vaikka esimerkin vuoksi jäljit-
telen (huonosti) hänen tyyliään. Wallacen ja Sandyn tavalla saataisiin
nykyisin lyhyitä juttuja maailman kriisipesäkkeistä - ja harvemmin.
PAHA PALAVER. Sandy kuuli että Monrovian Bosambo oli ryhtynyt
vehkeilemään. Sandy höyrysi jokea ylös. Hän kutsui Bosambon pala-
veriin. Kolme hirtettiin. Se oli paha palaver. Sitten Sandy purjehti jokea
alas ja piti monta palaveria. Useat niistä olivat pahoja. Monta kunin-
gasta hirtettiin. Rauha palasi joelle. Sandy purjehti ennen sadekauden
alkua kotiin sekoittamaan ryypyn. Talvi kului kapinoitta.
Vaikka Wallace Sandyineen ja Bosamboineen kuvasikin hyvin ai-
kaansa, ovat tarinat fiktiota, kuvitelmaa. Rauhallisenoloisen jyväskylä-
läismiehen ja hänen matkakumppaninsa kokemukset ovat sen sijaan
todellisia ja värittämättömiä.
MATKALLA UGANDAAN. Kaukana, hyvin kaukana Turkana-järven
rannalla jossain Kenian provinssin perukoilla pikkukylässä yöpyi kaksi
suomalaista miestä.Maastoautossa oli huopia ja lääkkeitä rajan
taakse, kovia kokeneeseen Ugandaan. Vielä Suomesta lähdettäessä
Uganda oli ollut hirmuhallitsija Idi Aminin komennossa, mutta
matkan edetessä oli Amin suistettu vallasta.
Tapetuksi tulemisen riski ei ollut enää aivan yhtä suuri kuin edelli-
sellä viikolla. Se oli hieman suurempi. Hajalle
lyödyt Aminin joukkojen rippeet eivät olleet
enää aikoihin saaneet palkkaa tai ruokaa. Lisäksi niitä metsästet-
tiin. Siksi ne ampuivat kaikkea mikä liikkui.
Suomen Kenian-suurlähettiläs antoi hengissäpaluun mahdollisuudelle
suorasanaisesti huonon ennusteen. Tuliaseita suomalaisilla ei ollut,
ne olisivat vain pahentaneet asioita.
Miehet olivat tuolloin ainoat valkoihoiset Ugandassa.
JÄRJETÖNTÄ. Sen sijaan usko matkan välttämättömyyteen oli hor-
jumaton. Kampalan lentokenttä oli reikäinen kuin juusto, ja jonkun ne
ensimmäiset huovat oli vietävä vaikka jalkaisin. Homman järkevyydes-
tä olivat monet esittäneet myös Suomessa yhden sanan arvion.
Kun viime vuosikymmenellä "normaaleissa" oloissa ilman puhdasta
vetta eli ugandalaisista 55 prosenttia, voi kuvitella millaiset olivat olot
Aminin täyttaessä joet ruumiilla. Terveysoloja voisi kuvata vastaavasti
(BKTL:stä): yksi asperiini vuodessa miljoonaa asukasta kohti.
Joten asialla suomalaiset olivat.
PAPA TAPPAA. Idi Amin palasi otsikoihin myös Suomessa kuolles-
saan hiljattain saudiarabialaisessa Kuningas Fahadin sairaalassa lä-
hes 80-vuotiaana. Saudit olivat antaneet hänelle viimeisen turvapaikan.
Sitä ennemhän oli nauttinut eläkepaivistaän Libyassa ja Irakissa.
Ennen kuolemaansa Amin oli yhä vihattu henkilö Ugandassa. Ugan-
da Sunday Monitorin mukaan hän oli toivonut voivansa palata synty-
mämaahansa kuolemaan. Jotkut ugandalaiset — Afrikassa muotiin tul-
leen anteeksianto-liikkeen myötä — olisivat sallineet sen Idi Aminille.
Mutta liika on kuitenkin liikaa. Valtansa aikana 1971—1979 Aminin
hallinto surmasi tai kadoksiin joutui yli 300 000 ihmistä. Kukaan ei
ollut turvassa.
MOI SAAPUU. Ennen kuin ylitetään Liimataisen mukana Ugandan
raja, palataan Keniaan turkanoiden kylään ja presidentti Daniel arap
Moihin.
Hänestä on monta tarinaa, mutta Liimataisen kertomasta löytyy lu-
paamani silta Wallacen palaver-maailmaan. Vaikka valtaosa Afrikan
maista oli jo itsenäistynyt, sailyi siirtomaa-ajan malli. Vahvemman laki
ja esimerkin voima. Samoin heimojen keskinäinen valtataistelu kaik-
kialla. Ja tietysti paha palaver.
Samaan parakinomaiseen rakennukseen, johon Liimatainen matka-
kumppaneineen oli majoittunut, saapui presidentti Moi seurueineen.
TURKANAT NAPISEVAT. Siteeraan tässä Liimataista. Ympäristön
ja olosuhteiden kuvaus on hänen 8 mm:n kaitafilmeiltaan. Niitä on sat-
utuneesta syystä kertynyt minulle useita kilometrejä.
Moi saapui paikalle siksi, että turkanat olivat ryhtyneet kapinahank-
keeseen. Kaikki käsiin saadut turkanapäälliköt olivat tulleet tai tuotu
parakin edessä olevalle kentälle. Kansallispukuisina, monikerroksinen
kaulakoru kilisten, töyhtöt heiluen sekä keihäs ja kilvet käsissään he
tömistivät maata niin että pöly sakeni. Moi ilmestyi lankuista rakenne-
tulle, katetulle terassille. Hän puhui aavistuksen monotoonisesti, mut-
ta äärimmäisen voimakkaastija vihaisesti kohottaen silloin tällöin sau-
vansa kohti taivasta. Moi ei puhunut pitkään.
MIG-EFEKTI. Jalkojen töminä alkoi laantua, pöly laskeutua. Kohot-
taessaan viimeisen kerran sauvaansa aukion yli pyyhkäisi kaksi MiG 21
F-konetta noin kolmessakymmenessä metrissä jälkipoltin päällä. Syn-
tyi hiirenhiljaisuus. Päälliköt palailivat keihäänkärjet maata viistäen pik-
kuhiljaa kyliinsä. Moi palasi Nafrot 'iin syötyään lammasta.
Olen itse kokenut Suomessa vastaavan MiG-efektin Tikkakoskella
kakkoshallin platalla, kun koneet lähestyivät varkain hallin takaa. Pai-
kalla olleet puskajussit vetivät maihin. Niin tekivät turkanatkin.
Yö oli suomalaisille kaikin puolin levollinen, mutta nestetasapainon
säilyttäminen vaati Liimataista etsiytymään yöllä majoitusparakin keit-
tiöön.
ITKEVÄ TYTTÖ. Sytytettyään lampun hän näki pöytään nojaavan
nuoren turkanatytön, joka ilki katkerasti. Tytöllä oli kadessään linkku-
veitsi, jonka terä oli kuusi senttiä pitkä. Poydällä rojotti lampaan ruho.
Gandaa, lugandaa, suahiliä tai muita niilinsaharan kieliä taitamat-
tomalle Liimataiselle ongelman ydin selvisi kuitenkin hyvin pian.
Tytölle oli annettu tehtäväksi valmistaa lampaasta juhla-ateria seu-
raavaksi päiväksi presidentti Moille ja hänen seurueelleen. Liimatainen
ei koskaan kiroillut, mutta uskoisin, että hän käytti varmasti tässä yh-
teydessä voimakkainta ilmaisuaan: "Voi sun pojat!"
LAMMAS LIHOIKSI. No, kauppias Liimatainen oli Jyväskylässä tun-
nettu hyvästä lihatiskistäan ja hän tunsi bisneksen
lisäksi myös käytännön työt pitkän linjan ammattilaisena.
Hän otti onnettoman kokoisen linkkuveitsen, kääri hihansa, paloit-
teli lampaan ja työnsi lihat asiaankuuluvine tykötarpeineen alkeelli-
seen uuniin.
Voisi olla aikamoinen ex-tempore päättötyö kenelle tahansa ny-
kyisistä lihamestareista.
Presidentti Moi oli henkilökohtaisesti käynyt kiittämässä tyttöä
maukkaasta ateriasta ja valitellut sita, ettei ollut ilmoittanut etukäteen
tulostaan.
VERISET SILLAT. Suomalaiset ylittivät Ugandan rajan ongelmitta,
vaikka sillat ylipäätään olivat Liimataisen mukaan hankalia, eräänlai-
sia loukkuja.
Vaikka en ole virittänyt vanhaa projektoria vuosikausiin, muistan
otokset koskeen matkustajineen suistetuista linja-autoista, joiden mä-
tänevistä matkustajista kukaan ei ollut kiinnostunut.
Sen sijaan silta oli hyvä "tullipaikka". Eräällä kelalla esiintyy lapsi-
sotilas, joka katselee tulijoita, Kalashnikovinsa piippua pitkin. Gandan-
kielinen puhe ja kiväärinpiipun liike eivät tunnu miellyttäviltä, sillä
maastoautossa on rahanarvoista tavaraa.
Kameraa tähtäävä Kalashnikov kääntyy kuitenkin sivuun, kun kuvaan
ilmestyy suomalainen käsi, jossa on deodoranttipurkki. Pojan silmät al-
kavat loistaa hänen nuuskiessaan Menneniä. Kalashnikovkin alkaa
osoitella epämääräisempään suuntaan. Rauhallisella suomen kielellä
puhellen miehet vetäytyvät autoonsa ja poistuvat nopeasti paikalta.
AVOIN TALOUS. Aminin jälkeistä sekasortoista tilannetta liikemies
Liimatainen kuvasi osuvasti. "Ugandan talous oli hyvin avoin, koska
kaikki pankit oli räjäytetty auki. Arvopapereita ja Aminin kuvalla va-
rustettuja Ugandan puntia oli , ampalassa pitkin katuja. Edes pääkau-
pungissa emme tavanneet ainuttakaan valkoihoista".
Viltit pääsivät monien kirjavien vaiheiden jälkeen
perille ja matkalaiset palasivat ehjinä Suomeen.
Täytynee talvi-iltojen tullen pyyhkäistä pölyt van-
hasta projektorista ja viettää hetki Afrikassa.
Jos vain filmien liimaukset kesttävät.
Ja kantti.
SIMO-PEKKA PENTTINEN
Tilaa:
Kommentit (Atom)